Isan

Klikkaa.

Thaimaa on jaettu viiteen maantieteelliseen alueeseen: pohjoiseen, koiliseen, itäiseen, keskiseen ja eteläiseen. Pari viikkoa sitten hyppäsimme bussiin ja lähdimme kohti Koillis-Thaimaata, Isania. Bangkokin savusumu jäi nopeasti taakse ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Pian bussin ikkunoissa vilisti päättymättömät kuivuneet riisipellot, jotka värjäsivät maiseman kellertäväksi.

Isan on kooltaan noin 160 000 km², eli hieman alle puolet Suomen pinta-alasta. Alueella asuu yli 20 miljoonaa ihmistä, joista suurin osa puhuu laon kieltä muistuttavaa murretta. Isanin juuret ovatkin laolaisessa kulttuuriperinteessä. Historian saatossa aluetta ovat hallinneet eri valtiot ja 1826–29 Isanin laolaiset taistelivat myös oman itsenäisyytensä puolesta. Lopulta Ranskan ja silloisen Siamin välisen sodan seurauksena 1909 Isan liitettiin osaksi Siamia kun taas nykyinen Laosin alue jäi osaksi Ranskan Indokiinaa. 1900-luvulla alue on sidottu vahvasti osaksi Thaimaata.

Isanin pääelinkeino on maatalous, jonka menestystä alueella haittaavat kuitenkin vaikeat luonnonolosuhteet. Suurimman osan vuodesta Isanissa on kuivaa ja kuumaa, mutta sadekauden aikana tasangolla myös tulvii. Isan onkin Thaimaan köyhintä aluetta ja tämä näkyy myös ikävämmissä tilastoissa: suuri osa Bangkokin ja etelän turistikohteiden seksityöläisistä on lähtöisin Isanin köyhistä maalaiskylistä.

Viikon matkamme aikana poikkesimme yhteensä viidessä eri paikassa. Ensin ajoimme bussilla pohjoiseen Loein kaupunkiin. Vietettyämme yön Loeissa siirryimme noin 80 km etelään Phu Kraduengin kansallispuistoon. Kahden päivän telttailun jälkeen hyppäsimme paikallisbussiin, joka vei meidät Isanin pohjoisosan alueelliseen keskukseen Khon Kaeniin keskelle Thaimaan kuninkaan 85-vuotissyntymäpäiväjuhlia, markkinavilinää ja ilotulituksia. Seuraavana aamuna nappasimme taas bussin ja siirryimme etelämpään pieneen maalaiskaupunkiin Phimaihin. Tiettävästi varhaisimmat tiedot riisin viljelystä noin 3 000 eaa ovat Phimain alueelta. Vietimme päivän pyöräillen ympäri hiekkateitä ja illalla kylässä esiintyivät kiinalaiset akrobatia- ja teatteriryhmät. Seuraavana aamuna bussi vei meidät Khoratiin, jota kutsutaan myös Nakhon Ratchasimaksi. Express-juna Khoratista Bangkokiin kesti noin kuusi tuntia.

Keltaisen viivan vartija. Matkamme alkoi On Nutin BTS-asemalta kello kuudelta ensimmäisen junavuoron saapuessa.

Suuri Buddha-patsas seuraa vuoren rinteeltä viljelijöiden aherrusta.

Loei-joen ylittävällä riippusillalla. Hotellistamme sai lainata pyöriä, joilla oli helppo tutustua reilun 22 000 asukkaan kaupunkiin.

Instant-teltta. Päästyämme Phu Kradungin kansallispuistoon sunnuntaina klo 14.10 saimme kuulla, että puisto on sulkeutunut kymmenen minuuttia aikaisemmin eikä vuorelle enää päästetä kiipeämään. Vierailukeskuksesta soitettiin yhteen leirintäalueen ravintoloista, josta saisimme vuokrata teltan. Kun menimme hakemaan telttaa, viittoilivat ravintolan pitäjät meidät pöytään ja tarjosivat ruokalistaa. Selitimme, että emme syö, vaan tulimme hakemaan telttaa. Tämän jälkeen odotimme nöyrinä puoli tuntia ja ihmettelimme, mistä on kyse, kun teltta ei ilmesty. Myös ravintolan työntekijät katselivat meitä ihmeissään. Lopulta kysyimme emännältä uudelleen, että mitenkä on sen teltan laita ja silloin hän havahtui ja kaivoi teltan esille nurkasta.

Aamulla edessä oli kuuden kilometrin kapuaminen sademetsän siimeksessä 1,3 km korkean vuoren huipulle. 

54 litraa vettä. Suurin osa vuorelle kiipeävistä turisteista palkkasi alhaalta avukseen kantajan tavaroilleen. Kilon kantamuksesta pyydettiin 30 bahtia eli noin 75 senttiä. Kantajat kuljettivat vuorelle ja vaellusreitin varrella oleviin ravintoloihin kaiken muunkin vesimeloneista kananmuniin.

Meindel Borneo. Vaellusreittiä huipulle kuvataan matkaoppaassa helpoksi mutta paikoin se oli yllättävänkin jyrkkä ja kivinen. Monet thaimaalaiset olivat kuitenkin varautuneet reittiin pelkillä farkuilla ja lipsuilla.

Viimeiset metrit vuoren huipulle kiivettiin tikkaita pitkin.

Jamboree! Vuoren huippu on 60 neliökilometrin kokoinen tasanko. Vierailijakeskus telttakylineen sijaitsee kolmen kilometrin päässä tasangon kaakkoiskulmaan nousevan polun päästä luoteeseen. Loputtomat telttarivistöt loivat surrealistisen tunnelman.

Meidän telttamme oli ensimmäisen käytävän neljäs vasemmalla.

Päiväunet.

Still raining, still dreaming. Luonnonpuiston karttaan merkityt nähtävyydet olivat pääasiassa putouksia ja jyrkänteitä.  

Wang Kwang -putouksen alle oli muodostunut luola, johon pääsi laskeutumaan putouksen sivustasta.

Aurinko nousee telttakylässä. Ihmismatkailijoiden lisäksi paikallisiin yöpyjiin kuului ainakin hämähäkkejä ja iilimatoja. Yksi juotikkaista onnistui kairaamaan reiän Ernan pohkeeseen.

Aamun valjetessa vuori oli peittynyt kokonaan pilveen ja sumu pehmensi näkymät.

Auringonnousua odottelemassa Nok An -jyrkänteellä. Puiston thaimaalaiset vierailijat joutuivat tyytymään tällä kertaa kummajaisen kuvaamiseen auringon jäätyä sumun taakse. Tehosteeksi kummajaisen päähän törkättiin vielä leirintäalueen kaupasta ostettu pipo. Oikeastaan olimme valkoisine naamoinemme suosittu kuva-aihe säästä riippumatta.

Nyt tarkkana! Viidakossa pätevät viidakon lait. Rymistelevät villielefantit jäivät näkemättä, mutta niiden mahdollisen kohtaamisen tiedostaminenkin oli aika jännää. Ja näimme me elefantin kakkaa. Ehkä.

Metsä.

Leirintäalueen laidalla sijaitsevissa ruokapaikoissa sai aina pyytämättä pöytään kannullisen paikallista teetä. Se lämmittikin mukavasti lämpötilan laskettua öisin lähelle viittätoista astetta. Vegeruoka koostui kananmunasta, riisistä ja wokatuista vihanneksista.

Aamukahvi syntyy SAIRAAN KIEHTOVALLA aparaatilla. Kaasulämmitteisesti ensin yläastiaan ja sitten takaisin!

Leirintäalueella asusteli lauma sambarhirviä, joita vierailijat syöttivät ja kuvasivat.

Toisen päivän aamuna vuokrasimme polkupyörät ja lähdimme tutkimaan ..kielekkeitä ja putouksia.

Tämän, noin kymmenen senttiä pitkän hämähäkin tapaamisen jälkeen parivaljakkomme vähemmän ötököitä kavahtava jäsenkin alkoi varomaan pyöräilyreitille osuvia seittejä.

DANG CLIFF.

Päivän kuluessa vuoren peittäneet pilvet kaikkosivat vähitellen ja kun pääsimme puiston toiseen päätyyn, kymmenen kilometrin päähän leirintäalueesta, aukesi Lom Sak -kielekkeeltä huikaiseva näköala.

Pyöräilykilometrejä kertyi yhteensä noin 27. Varsinkin ylängön sisäosiin suuntaavat polut olivat rauhallisia ja niillä sai usein kulkea kohtaamatta muita.

Päivän päätteeksi seurasimme auringonlaskua vuoren eteläreunalta ja fillaroimme takaisin leirintäalueelle otsalamppujen valaistessa tietä.

Seuraavana aamuna aurinko nousi taivaanrannan pilvien yläpuolelle..

..palkiten odotuksen.

Laskeuduttuamme alas vuorelta saimme lennosta pikkubussikyydin Pha Nok Khaoon, jossa sadat virkatut hassuttelupipot odottivat ostajiaan kansallispuiston ohittavan tien varressa. Pikkukylässä pysähtyi myös intensiivisellä torven töräyttelyllä lähestymisestään ilmoittava bussi, joka vei meidät Khon Kaeniin.

Hotelliaamiainen. Yövyimme Khon Kaenin keskustassa Bussarakham-hotellissa, joka oli todennäköisesti ollut kaupungin hienoin ennen kansainvälisten ketjujen saapumista.

Paikallisbussi Phimaihin. Ostimme bussiliput Khon Kaenista Phimaihin, mutta jäimme tavoitteestamme noin kymmenen kilometriä, koska linjuriautomme reitti ei koukannut Phimain kautta. Hetken aikaa risteyksessä pyörittyämme huomasimme nelikaistaisen tien toisella puolella paikallisbussin huitovine apupoikineen ja liikenteen lävitse pujoteltuamme matkamme jatkui. Karussa, mutta kiiltävän puhtaassa paikallisbussissa oli joka rivissä viisi istuinta ja ahterin mahduttaminen niihin ilman ylityksiä toivotonta.

Phimain keskusta muodostui muutamasta risteävästä kadusta sekä keskustan aukiosta. Yksi kaduista varattiin iltaisin markkinoille. Markkinapaikan kupeessa sijaitsi kaupungin luullaksemme ainoa baari, jonka terassilta markkinoiden menoa oli mukava seurailla. Terassi oli selkeästi farangien ja heidän paikallisten vaimojensa ja tyttöystäviensä suosiossa. Australialainen mies kehuskeli meille 20 000 dollarilla rakentamaa taloaan ja uusinta vaimoaan, joka ei pelkästään pyytänyt rahaa, vaan oli oikeasti fiksu. Ruotsalainen nuorimies oli puolestaan tullut thaimaalaisen vaimonsa ja 3-vuotiaan poikansa kanssa sukuloimaan Phimain naapurikylään, ja esitteli meille innoissaan kuvia, joissa näkyi vaimon perheen päivällispöydän antimia: käärmeitä ja rottia. Yllätykseksemme pariskunta oli tavannut aikoinaan ruotsinlaivalla, kun tyttö oli tullut tapaamaan Ruotsissa asuvia tätejään.

Markkinoiden jälkeen katu pestiin ja siivottiin. Aamulla markkinoiden olemassolosta ei ollut enää merkkiäkään.

Aamulla majatalomme emäntä kaivoi meille autokatoksen nurkasta polkupyörät, joilla lähdimme tutkimaan Phimain ympäristöä. Yksi nähtävyyksistä oli Sai Ngam, valtava banian-puu, joka kasvoi saarella lammen keskellä. Arviolta 350 vuoden ikäinen puu kattoi 1350 neliömetrin alan.

Kalastajien yhdestä puusta veistettyjä veneitä Mun-joella Phimaissa.

Phimain ympäristössä levittäytyivät riispellot ja niitä halkovat kastelukanavat, jotka liittyivät jonkinlaiseen suurprojektiin. Projektista ei kuitenkaan ottanut tarkemmin selvää, koska kaikki informaatio oli thain kielellä.

Välillä hiekkatien mutkan takaa saattoi löytyä laiduntava lehmälauma.

Toinen Phimain nähtävyyksistä oli mystinen Khmer-temppeli, Prasat Hin Phimai, jonka historiasta ei ole täyttä selkeyttä. Arvioidaan, että temppeli on rakennettu 900- tai 1000-luvulla ja se on luultavasti toiminut esikuvana Kambodzhassa sijaitsevalle Angkor Watin temppelille.

1100-luvun lopulla tai 1200-luvun alussa temppelistä tehtiin mahayana-buddhalaisuuden keskus. Temppelissä oli kuitenkin nähtävillä myös hindulaisia vaikutteita.

Temppelialue on 1020x580 metrin suuruinen ja rakennukset on rakennettu punaisesta ja valkoisesta hiekkakivestä. 

Temppelialueen maamerkkejä ovat kolme Khmer-arkkitehtuurille ominaista tornia.

Perjantai-illalla Phimaissa esiintynyt kovaääninen kiinalainen ooppera jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia.

Akrobaattiryhmän leijonaesitys oli taiturimainen.

Kersat kepin nokassa. Ryhmän nuorimmat esiintyjät olivat parin vuoden ikäisiä ja nousivat korkeuksiin isompiensa olkapäille nilkoistaan sidottuina. Nelisen metriä korkean telineen päälle nostettiin noin kymmenmetrinen tanko, jonka huipussa lapset poseerasivat.

Seuraavia matkoja odotellessa...

Bangkok – Chiang Mai

Chiang Mai sijaitsee keskellä Burman ja Laosin väliin jäävää Thaimaan pohjoisosaa 600 kilometrin päässä Bangkokista.  Kaupunkien välillä on useita lentovuoroja päivittäin ja ainakin Air Asia tarjoaa edullisia vaihtoehtoja ruuhka-aikojen ulkopuolella (meno-paluu alle sata euroa). Heikoimman logistisen linkin tähän ketjuun muodostavat Bangkokin vanhalta lentokentältä lähtevät lennot, jotka saavuttaakseen on joko ajettava taksilla yli 25 kilometrin matka kaupungin läpi, tai sitten käytettävä BTS-MRT(ilmajuna-metro)-paikallisjuna -kombinaatiota kentälle päästäkseen. Lento Chiang Maihin kestää vain tunnin ja 15 minuuttia, mutta Bangkokin kentälle siirtymiseen kannattanee varata vähintään sama aika taksilla ja tuplasti kiskokombinaatiota käytetäessä.

Myös Bangkokin vanhalle, Don Muangin lentoasemalle oli tarkoitus rakentaa BTS-linja, mutta uuden kentän valmistuttua innostus latistui jättäen jälkeensä vain perustukset, joiden alitse junanrata kulkee.

Matkan pohjoiseen voi taittaa myös junalla tai linja-autolla. Linja-autolla matka kestää noin kymmenen tuntia ja junalla junatyypistä riippuen (aikataulun mukaan) 12-15 tuntia. Koska päätökseni harvoin perustuvat kollektiivitasolta tarkasteltuna henkilötason rationaalisuuteen, valitsin tietenkin junan (juna on kylläkin lippujen hinnoissa tarkasteltuna edullisin = rationaalista). Tunnepitoiseen valintaan minut ohjasi jo kenties vahvasti romantisoitunut muistikuva kolmentoista ja puolen vuoden takaisesta interrail-matkasta läpi Itäisen Euroopan. Muisto pulpahti iloisesti pintaan lähetystön virkistyspäivänä ilmastoidun bussin ikkunasta näkemäni junan ohittaessa nytkähdellen tasoristeystä matkustajat avoimiin ikkunanpieliin nojaten tai oviaukoissa seisoskellen.

Junat kaikkiin suuntiin, joitakin paikallislinjoja lukuunottamatta lähtevät Hua Lamphongin rautatieasemalta, joka sijaitsee kätevästi yhden metrolinjan päätepysäkillä. Asema on kaltaiselleni farangillekin helposti lähestyttävä, koska se muistuttaa suurine odotushalleineen ja selkeine lipunmyyntipisteineen sangen paljon keski-eurooppalaisia vastineitaan. Myös lipun ostaminen onnistui helposti englanniksi, joskin todennäköisesti heikosta lausumisestani johtuen 3. luokka piirtyi saamaani lippuun 2. luokkana ja jouduin maksamaan 271 bahtin sijaan 431 bahtia (11€). Ja ostamisenhan suoritin suomalaisen heittäytyvään tapaan vaimoni tukemana jo lähtöä edeltävänä päivänä, koska ei se ole vara joka veneen kaataa.

Hua Lamphongin rautatieaseman odotussali.

Tarkalleen kello 22 maanantai-iltana heilutin Ernalle hyvästit ikkunasta junan nytkähtäessä liikkeelle romuluisen, 60-luvulta peräisin olevan General Electricin valmistaman diesel-sähköveturin kiskomana. Jo ensimmäisen sadan metrin aikana kävi selväksi, että thaimaalaiset, kapeutensa vuoksi ennemminkin Humppilan ja Jokioisten välistä museorautatietä kuin oikeaa junanrataa muistuttavat kiskot eivät ehkä takaisi läheskään niin tasaista kyytiä, mitä muistin saaneeni esimerkiksi Romanian rautatieyhtiön matkassa.

Junan kolistellessa reipasta kävelyvauhtia rataa reunustavien hökkelimäisten asuntojen välitse tarkastelin kanssamatkustajiani, joista ehkä kaksi kolmasosaa oli länsimaisia reppureissaajia ja loput enemmän paikallisen näköisiä, joita en vieläkään osaa erotella thaimaalaisiin ja naapurimaista kotoisin oleviin ulkonäön perusteella. Vaikka vaunu ei ollut täysi, olivat istuinten yläpuoliset tavarahyllyt tupaten täynnä eri värisiä rinkkoja, joiden lukuisat hihnat heiluivat rytmikkäästi junan liikkeiden tahdissa. Siellä täällä näkyi myös thaimaalaisia matkatavarapaketteja, eli jonkin paikallisen olutmerkin kuution muotoisia pahvilaatikoita, joiden kestävyyttä oli parannettu joko narulla tai teipillä. Koin keskisuurta huojennusta huomatessani jo asemalla silmiini sattuneen, sangen-rasittavaa-matkaseuraa edustavan, noin itseni ikäisen itsenäismatkailijamiehen löytäneen paikkansa vaunun toisesta päästä. Asettauduin mukavaan istuimeeni ja annoin avoimesta ikkunasta puhaltavan viiman ja pyörien kovaäänisen kolinan kiskoja vasten hivellä mieltäni.

Radanvarsihaukku aterioimassa kotinsa edustalla Bangkokin pohjoisella esikaupunkialueella.

Muutaman tunnin hitaahkon matkustamisen jälkeen radan ympäröi maaseutu ja joka puolella näkyi loputtomasti suorakaiteen muotoisia vesialueita, jotka ristin mielessäni riisipelloiksi. Koska kuukin oli vain pieni sirppi, jäi maisema kuitenkin sangen viitteelliseksi. Vaunussa oli rauhallista ja oikeastaan ainoa hereillä olon merkki oli neljän paikallisen opiskelijapojan porukka, joka oli avannut Hong thong (suosittu thaimaalainen melassista ja riisistä tehty viina) -pullonsa pian lähdön jälkeen ja joi sitä nyt kolalla lantrattuna eloisasti, mutta silti hillityllä äänenvoimakkuudella keskustellen.

Minäkin olin jo saanut nautittua asemalta ostamani oluen ja päätin mennä katsomaan, olisiko kenties omaa vaunuani seuraavassa ravintolavaunussa tarjolla toista, vähemmän lämmennyttä. Ja olihan siellä, eikä eteeni auennut näkymä ollut muutenkaan pettymys. Istuttuani pöytään ja saatuani jäillä täytetystä laatikosta oluen keskityin nauttimaan täysin siemauksin tämän thaimaalaisen liikkuvan keitaan ilmapiiristä. Kaksi vaunun suurimmista pöydistä oli valloittanut joukko ilmeisen rutinoituneita Aasianmatkaajia, jotka vertailivat ja kilpailuttivat käymiään paikkoja ja kokemuksiaan humalaisen kovaäänisesti. Yksi syy kovaäänisyyteen oli vallitseva melutaso, jonka pääasiallisina lähteinä toimivat avoimista ikkunoista kantautuva rytmikäs kilkatus sekä baaritiskiin todennäköisesti ruuvaamalla kiinnitetyt stereot, joita runsaskokoinen tarjoilijanainen juuri käänsi vielä aiempaakin kovemmalle My Heart Will Go On -kappaleen alkutahtien myötä.

Kolmannessa miehitetyssä pöydässä istui (käsitykseni mukaan) jollain tapaa junan, tai ainakin rautateiden, henkilökuntaan kuuluva uniformupukuinen iloinen seurue ruokaillen ja nauttien samaista Hong thongia, kuin oman vaununi nuorten miesten kokoonpano. Ravintola oli hämärästi valaistu ja baaritiskin päältä tunnelmaa loivat pyörivät pistemäiset diskovalot, jotka kiertelivät pitkin vaunun sisustaa. Silloin tällöin erotin yksittäisiä englanninkielisiä sanoja ja paikannimiä ja tasaisin väliajoin jouduin skoolaamaan viereisen thaimaalaisseurueen kanssa. Pääasiassa kuitenkin vain istuin ja koitin hillitä hymyä, joka koko ajan pyrki kasvoilleni. Ulkona näkymättömissä vilistävä uinuva maaseutu ja sen vastakohtana meluisa ravintolavaunu loi tunnelman, joka hipoi täydellisyyttä.

Join olueni loppuun, nyökkäsin hillitysti tarjoilijatarkolossille (korostan hänen mittavaa kokoaan, koska paikalliset ovat miltei kaikki skandinaavisesta vinkkelistä langanlaihoja) sekä thaimaalaisseurueelle, joka kohotti lasinsa tervehdykseen ja menin takaisin paikalleni, johon päästyäni nukahdinkin miltei heti. Ennen aamun sarastusta havahduin muutaman kerran junan hiljentäessä tai pysähtyessä asemalle. Jossain vaiheessa huomasin vaunun täyttyneen erilaisista pörriäisistä, jotka lennähtelivät levottomasti ympäriinsä ikkunoista puhaltavan ilmavirran ja katon pyörivien tuulettimien heitteleminä. Pohdin, moniko niistä päätyisi nenääni tai suuhuni ja nukahdin taas.

Aamu sarastaa jossain välillä Bangkok-Chiang Mai.

Auringon noustessa maisema oli muuttunut kuivemmaksi ja tasaisuus kumpuileviksi pelloiksi, joilla pienet ihmisryhmät niittivät sirpeillä jotain, minkä he asettelivat ristiin laskostaen maahan kuivumaan muodostaen pellon pintaan ihmeellisen säännönmukaisen kuvioinnin. Junan vauhti oli hidastunut ja taivaanrannassa siinsi jono udun seasta juuri ja juuri erottuvia vuoria.

Bangkokista lähdöstä oli kulunut kahdeksan tuntia ja yritin hetken turhaan miettiä missä kohtaa olimme, mutta lopetin sitten pienen pääni vaivaamisen huomatessani, ettei se johda mihinkään. Kartan tutkimisen perusteella tiesin reitin kulkevan ensin pitkin alavaa seutua ja sitten ylittävän kiemurrellen muutaman matalahkon vuoristokohdan ennen päätymistään noin kolmesataa metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalle tasangolle ja Chiang Main rautatieasemalle, johon rata pohjoisessa päättyy.

Aamiaisen (paahtoleipää, voita, marmelaadia, paistettuja kananmunia ja vihanneksia sekä kahvi, joka näytti siltä kuin se olisi ammuttu tykillä pahvimukiin ja vain osittain pysynyt reunojen sisäpuolella) jälkeen päätin nukkua vähän lisää ja herätessäni yhdeksän aikoihin olimmekin saapuneet tiheää sademetsää kasvavaan, jyrkkien rinteiden reunustamaan solaan ja juna punnersi mäkeä arviolta 30 km/h veturin moottoreiden jyrinän kantautuessa selvästi monen vaunun päästä.

Radan fiksailua ..kenties juuri päättyneen sadekauden jäljiltä.

Istuuduin avoimeen oviaukkoon asettaen jalat tukevasti portaille ja ihmettelin kädenmitan päästä alkavaa metsää, sekä otin ihan liian monta toistensa kaltaista kuvaa junan kylkeä myöden sen matkatessa vihreässä käytävässään. Monen mutkan ja ainakin yhden tunnelin jälkeen ylämäki muuttui alamäeksi ja laskettelimme jarrut kohisten mutkittelevaa ränniä ohi toinen toistaan seuraavien radanvarren pengerrystyömaiden, heiluttavien ja huutelevien työmiesten sekä kuin tyhjästä ilmestyvien pikkuasemien, joilla juna joko pysähtyi – usein päästäen vastaantulevan junan ohitseen – tai sitten ei. Jokaisella asemalla seisoi laiturilla uniformuun pukeutunut virkailija vihreä lippu ojennetussa kädessään ja punainen rullalla kainalossaan. Lisäksi asemarakennuksessa tai sen vieressä olevassa erillisessä kojussa työskenteli toinen henkilö jättimäistä kellopeliä muistuttavan laitteen kimpussa, jonka vipuvarsin ja vastapainoin tehostetut rattaat ja väkipyörät välittivät radan vartta kulkevia vaijereita myöden käskyjä kiskojen vaihteille.

Vuorossa käännös oikeaan..

..ja sitten hieman vasempaan ja tunnelin kautta вперёд.

Ja pysähdys kuin tyhjästä putkahtavalle pikkuasemalle, joka oli syrjäisestä sijainnistaan huolimatta vilkkaan oloinen.

Koska aikataulun mukaan junan piti saapua määränpäähänsä viisi minuuttia yli yksi, päättelin tasangon johon saavuimme olevan juurikin se jonka toisessa päässä sijaitsisi Chiang Mai. Olin väärässä. Hieman ennen kello yhtä aloimme uudemman kerran kiivetä ylös metsäisiä rinteitä. Taas tahkosimme jyrkkiä mäkiä vauhdilla, joka mahdollisti ympäröivän metsän yksityiskohtatason tarkkailun. Huvitin itseäni kuvitelmalla putoamisesta heilahtelevan junan kyydistä ja pyörimisestä kenenkään kyydissäolijan huomaamatta alas heti kiskojen vierestä alkavaa, tiheän kasvillisuuden peittämää rinnettä. Vallinneesta nopeudesta johtuen putoaminen ei tuntunut fyysisesti kovin vaaralliselta, mutta sitä seuraava kävelymatka seuraavalle asemalle ei houkutellut, joten koitin pitää vähintään toisen käden kiinni oven kaiteissa. Junan kaartaessa jälleen yhteen loputtomista mutkista huomasin myös syyn koventuneeseen moottoriääneen: kokoonpanoa oli jossain välissä ryyditetty toisella veturilla ja nyt keulilla pauhasi kahden sijasta neljä dieseliä.

Narsistisen valokuvaajan Kodak Moment junien kohdatessa.

Lamphunin asemalla kuvattava hääparikohtaus pysäytti junan tavanomaista pidemmäksi toviksi.

Turhautunut asemavirkailija haluaisi jo kellottaa junan matkaan.

Saavuimme perille klo 15.50 – kaksi tuntia ja 45 minuuttia aikataulun ilmoittamaa jämäkkää ”13.05”-kohtaa myöhemmin. Vuoristo oli jälleen taittunut ja kenties jonkin verran aikaisempaa kertaa lyhyemmän kiipeämisen sekä pienen laskeutumisen jälkeen saavuimme määränpäätasangolle. Muutaman pysähtymisen jälkeen konduktööri ilmoitti hieman hämmentyneen oloisesti mutta myös jollain tapaa ylpeyttä kasvoillaan seuraavan aseman olevan Chiang Mai. Juna pysähtyi jarrut kirskahtaen ja vaunut viimeisen kerran toisiaan vasten metallisesti kolahtaen puhtaan ja rauhallisuutta huokuvan asemalaiturin viereen.

Päättäväisesti suuntaavat thaimaalaiset ja jättimäiset rinkat selässään laahustavat ja karttojaan tutkivat länsimatkustajat häipyivät vähitellen asemarakennuksen suuntaan. Laskin laukkuni laiturin tahrattoman kiiltävälle kivetykselle ja istuuduin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan torkkuvaa koiraa, joka vilkaisi minua välinpitämättömästi. Kymmenisen minuuttia istuttuani nousin ja asettelin repun selkääni sekä kameralaukun olalleni siten, että sen olkahihna hankaisi mahdollisimman vähän kaulaani. Koska kaikesta oviaukossa riekkumisesta huolimatta tunsin verenkierron varsinkin takareisisektiolla joutuneen matkan mittaan alennustilaan, päätin taittaa kolmen ja puolen kilometrin matkan varaamaani majoitukseen jalan tuktuk-kuskien vastalauseista huolimatta.

Olin perillä Chiang Maissa ja lepäisin huomiseen. Huomenna vuokraisin skootterin, koska tärkeintähän on matka.

Chiang Main asemalaitureiden varjo ja viileä kivetys luovat hyvät olosuhteet levähtää.