Bangkok – Chiang Mai

Chiang Mai sijaitsee keskellä Burman ja Laosin väliin jäävää Thaimaan pohjoisosaa 600 kilometrin päässä Bangkokista.  Kaupunkien välillä on useita lentovuoroja päivittäin ja ainakin Air Asia tarjoaa edullisia vaihtoehtoja ruuhka-aikojen ulkopuolella (meno-paluu alle sata euroa). Heikoimman logistisen linkin tähän ketjuun muodostavat Bangkokin vanhalta lentokentältä lähtevät lennot, jotka saavuttaakseen on joko ajettava taksilla yli 25 kilometrin matka kaupungin läpi, tai sitten käytettävä BTS-MRT(ilmajuna-metro)-paikallisjuna -kombinaatiota kentälle päästäkseen. Lento Chiang Maihin kestää vain tunnin ja 15 minuuttia, mutta Bangkokin kentälle siirtymiseen kannattanee varata vähintään sama aika taksilla ja tuplasti kiskokombinaatiota käytetäessä.

Myös Bangkokin vanhalle, Don Muangin lentoasemalle oli tarkoitus rakentaa BTS-linja, mutta uuden kentän valmistuttua innostus latistui jättäen jälkeensä vain perustukset, joiden alitse junanrata kulkee.

Matkan pohjoiseen voi taittaa myös junalla tai linja-autolla. Linja-autolla matka kestää noin kymmenen tuntia ja junalla junatyypistä riippuen (aikataulun mukaan) 12-15 tuntia. Koska päätökseni harvoin perustuvat kollektiivitasolta tarkasteltuna henkilötason rationaalisuuteen, valitsin tietenkin junan (juna on kylläkin lippujen hinnoissa tarkasteltuna edullisin = rationaalista). Tunnepitoiseen valintaan minut ohjasi jo kenties vahvasti romantisoitunut muistikuva kolmentoista ja puolen vuoden takaisesta interrail-matkasta läpi Itäisen Euroopan. Muisto pulpahti iloisesti pintaan lähetystön virkistyspäivänä ilmastoidun bussin ikkunasta näkemäni junan ohittaessa nytkähdellen tasoristeystä matkustajat avoimiin ikkunanpieliin nojaten tai oviaukoissa seisoskellen.

Junat kaikkiin suuntiin, joitakin paikallislinjoja lukuunottamatta lähtevät Hua Lamphongin rautatieasemalta, joka sijaitsee kätevästi yhden metrolinjan päätepysäkillä. Asema on kaltaiselleni farangillekin helposti lähestyttävä, koska se muistuttaa suurine odotushalleineen ja selkeine lipunmyyntipisteineen sangen paljon keski-eurooppalaisia vastineitaan. Myös lipun ostaminen onnistui helposti englanniksi, joskin todennäköisesti heikosta lausumisestani johtuen 3. luokka piirtyi saamaani lippuun 2. luokkana ja jouduin maksamaan 271 bahtin sijaan 431 bahtia (11€). Ja ostamisenhan suoritin suomalaisen heittäytyvään tapaan vaimoni tukemana jo lähtöä edeltävänä päivänä, koska ei se ole vara joka veneen kaataa.

Hua Lamphongin rautatieaseman odotussali.

Tarkalleen kello 22 maanantai-iltana heilutin Ernalle hyvästit ikkunasta junan nytkähtäessä liikkeelle romuluisen, 60-luvulta peräisin olevan General Electricin valmistaman diesel-sähköveturin kiskomana. Jo ensimmäisen sadan metrin aikana kävi selväksi, että thaimaalaiset, kapeutensa vuoksi ennemminkin Humppilan ja Jokioisten välistä museorautatietä kuin oikeaa junanrataa muistuttavat kiskot eivät ehkä takaisi läheskään niin tasaista kyytiä, mitä muistin saaneeni esimerkiksi Romanian rautatieyhtiön matkassa.

Junan kolistellessa reipasta kävelyvauhtia rataa reunustavien hökkelimäisten asuntojen välitse tarkastelin kanssamatkustajiani, joista ehkä kaksi kolmasosaa oli länsimaisia reppureissaajia ja loput enemmän paikallisen näköisiä, joita en vieläkään osaa erotella thaimaalaisiin ja naapurimaista kotoisin oleviin ulkonäön perusteella. Vaikka vaunu ei ollut täysi, olivat istuinten yläpuoliset tavarahyllyt tupaten täynnä eri värisiä rinkkoja, joiden lukuisat hihnat heiluivat rytmikkäästi junan liikkeiden tahdissa. Siellä täällä näkyi myös thaimaalaisia matkatavarapaketteja, eli jonkin paikallisen olutmerkin kuution muotoisia pahvilaatikoita, joiden kestävyyttä oli parannettu joko narulla tai teipillä. Koin keskisuurta huojennusta huomatessani jo asemalla silmiini sattuneen, sangen-rasittavaa-matkaseuraa edustavan, noin itseni ikäisen itsenäismatkailijamiehen löytäneen paikkansa vaunun toisesta päästä. Asettauduin mukavaan istuimeeni ja annoin avoimesta ikkunasta puhaltavan viiman ja pyörien kovaäänisen kolinan kiskoja vasten hivellä mieltäni.

Radanvarsihaukku aterioimassa kotinsa edustalla Bangkokin pohjoisella esikaupunkialueella.

Muutaman tunnin hitaahkon matkustamisen jälkeen radan ympäröi maaseutu ja joka puolella näkyi loputtomasti suorakaiteen muotoisia vesialueita, jotka ristin mielessäni riisipelloiksi. Koska kuukin oli vain pieni sirppi, jäi maisema kuitenkin sangen viitteelliseksi. Vaunussa oli rauhallista ja oikeastaan ainoa hereillä olon merkki oli neljän paikallisen opiskelijapojan porukka, joka oli avannut Hong thong (suosittu thaimaalainen melassista ja riisistä tehty viina) -pullonsa pian lähdön jälkeen ja joi sitä nyt kolalla lantrattuna eloisasti, mutta silti hillityllä äänenvoimakkuudella keskustellen.

Minäkin olin jo saanut nautittua asemalta ostamani oluen ja päätin mennä katsomaan, olisiko kenties omaa vaunuani seuraavassa ravintolavaunussa tarjolla toista, vähemmän lämmennyttä. Ja olihan siellä, eikä eteeni auennut näkymä ollut muutenkaan pettymys. Istuttuani pöytään ja saatuani jäillä täytetystä laatikosta oluen keskityin nauttimaan täysin siemauksin tämän thaimaalaisen liikkuvan keitaan ilmapiiristä. Kaksi vaunun suurimmista pöydistä oli valloittanut joukko ilmeisen rutinoituneita Aasianmatkaajia, jotka vertailivat ja kilpailuttivat käymiään paikkoja ja kokemuksiaan humalaisen kovaäänisesti. Yksi syy kovaäänisyyteen oli vallitseva melutaso, jonka pääasiallisina lähteinä toimivat avoimista ikkunoista kantautuva rytmikäs kilkatus sekä baaritiskiin todennäköisesti ruuvaamalla kiinnitetyt stereot, joita runsaskokoinen tarjoilijanainen juuri käänsi vielä aiempaakin kovemmalle My Heart Will Go On -kappaleen alkutahtien myötä.

Kolmannessa miehitetyssä pöydässä istui (käsitykseni mukaan) jollain tapaa junan, tai ainakin rautateiden, henkilökuntaan kuuluva uniformupukuinen iloinen seurue ruokaillen ja nauttien samaista Hong thongia, kuin oman vaununi nuorten miesten kokoonpano. Ravintola oli hämärästi valaistu ja baaritiskin päältä tunnelmaa loivat pyörivät pistemäiset diskovalot, jotka kiertelivät pitkin vaunun sisustaa. Silloin tällöin erotin yksittäisiä englanninkielisiä sanoja ja paikannimiä ja tasaisin väliajoin jouduin skoolaamaan viereisen thaimaalaisseurueen kanssa. Pääasiassa kuitenkin vain istuin ja koitin hillitä hymyä, joka koko ajan pyrki kasvoilleni. Ulkona näkymättömissä vilistävä uinuva maaseutu ja sen vastakohtana meluisa ravintolavaunu loi tunnelman, joka hipoi täydellisyyttä.

Join olueni loppuun, nyökkäsin hillitysti tarjoilijatarkolossille (korostan hänen mittavaa kokoaan, koska paikalliset ovat miltei kaikki skandinaavisesta vinkkelistä langanlaihoja) sekä thaimaalaisseurueelle, joka kohotti lasinsa tervehdykseen ja menin takaisin paikalleni, johon päästyäni nukahdinkin miltei heti. Ennen aamun sarastusta havahduin muutaman kerran junan hiljentäessä tai pysähtyessä asemalle. Jossain vaiheessa huomasin vaunun täyttyneen erilaisista pörriäisistä, jotka lennähtelivät levottomasti ympäriinsä ikkunoista puhaltavan ilmavirran ja katon pyörivien tuulettimien heitteleminä. Pohdin, moniko niistä päätyisi nenääni tai suuhuni ja nukahdin taas.

Aamu sarastaa jossain välillä Bangkok-Chiang Mai.

Auringon noustessa maisema oli muuttunut kuivemmaksi ja tasaisuus kumpuileviksi pelloiksi, joilla pienet ihmisryhmät niittivät sirpeillä jotain, minkä he asettelivat ristiin laskostaen maahan kuivumaan muodostaen pellon pintaan ihmeellisen säännönmukaisen kuvioinnin. Junan vauhti oli hidastunut ja taivaanrannassa siinsi jono udun seasta juuri ja juuri erottuvia vuoria.

Bangkokista lähdöstä oli kulunut kahdeksan tuntia ja yritin hetken turhaan miettiä missä kohtaa olimme, mutta lopetin sitten pienen pääni vaivaamisen huomatessani, ettei se johda mihinkään. Kartan tutkimisen perusteella tiesin reitin kulkevan ensin pitkin alavaa seutua ja sitten ylittävän kiemurrellen muutaman matalahkon vuoristokohdan ennen päätymistään noin kolmesataa metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalle tasangolle ja Chiang Main rautatieasemalle, johon rata pohjoisessa päättyy.

Aamiaisen (paahtoleipää, voita, marmelaadia, paistettuja kananmunia ja vihanneksia sekä kahvi, joka näytti siltä kuin se olisi ammuttu tykillä pahvimukiin ja vain osittain pysynyt reunojen sisäpuolella) jälkeen päätin nukkua vähän lisää ja herätessäni yhdeksän aikoihin olimmekin saapuneet tiheää sademetsää kasvavaan, jyrkkien rinteiden reunustamaan solaan ja juna punnersi mäkeä arviolta 30 km/h veturin moottoreiden jyrinän kantautuessa selvästi monen vaunun päästä.

Radan fiksailua ..kenties juuri päättyneen sadekauden jäljiltä.

Istuuduin avoimeen oviaukkoon asettaen jalat tukevasti portaille ja ihmettelin kädenmitan päästä alkavaa metsää, sekä otin ihan liian monta toistensa kaltaista kuvaa junan kylkeä myöden sen matkatessa vihreässä käytävässään. Monen mutkan ja ainakin yhden tunnelin jälkeen ylämäki muuttui alamäeksi ja laskettelimme jarrut kohisten mutkittelevaa ränniä ohi toinen toistaan seuraavien radanvarren pengerrystyömaiden, heiluttavien ja huutelevien työmiesten sekä kuin tyhjästä ilmestyvien pikkuasemien, joilla juna joko pysähtyi – usein päästäen vastaantulevan junan ohitseen – tai sitten ei. Jokaisella asemalla seisoi laiturilla uniformuun pukeutunut virkailija vihreä lippu ojennetussa kädessään ja punainen rullalla kainalossaan. Lisäksi asemarakennuksessa tai sen vieressä olevassa erillisessä kojussa työskenteli toinen henkilö jättimäistä kellopeliä muistuttavan laitteen kimpussa, jonka vipuvarsin ja vastapainoin tehostetut rattaat ja väkipyörät välittivät radan vartta kulkevia vaijereita myöden käskyjä kiskojen vaihteille.

Vuorossa käännös oikeaan..

..ja sitten hieman vasempaan ja tunnelin kautta вперёд.

Ja pysähdys kuin tyhjästä putkahtavalle pikkuasemalle, joka oli syrjäisestä sijainnistaan huolimatta vilkkaan oloinen.

Koska aikataulun mukaan junan piti saapua määränpäähänsä viisi minuuttia yli yksi, päättelin tasangon johon saavuimme olevan juurikin se jonka toisessa päässä sijaitsisi Chiang Mai. Olin väärässä. Hieman ennen kello yhtä aloimme uudemman kerran kiivetä ylös metsäisiä rinteitä. Taas tahkosimme jyrkkiä mäkiä vauhdilla, joka mahdollisti ympäröivän metsän yksityiskohtatason tarkkailun. Huvitin itseäni kuvitelmalla putoamisesta heilahtelevan junan kyydistä ja pyörimisestä kenenkään kyydissäolijan huomaamatta alas heti kiskojen vierestä alkavaa, tiheän kasvillisuuden peittämää rinnettä. Vallinneesta nopeudesta johtuen putoaminen ei tuntunut fyysisesti kovin vaaralliselta, mutta sitä seuraava kävelymatka seuraavalle asemalle ei houkutellut, joten koitin pitää vähintään toisen käden kiinni oven kaiteissa. Junan kaartaessa jälleen yhteen loputtomista mutkista huomasin myös syyn koventuneeseen moottoriääneen: kokoonpanoa oli jossain välissä ryyditetty toisella veturilla ja nyt keulilla pauhasi kahden sijasta neljä dieseliä.

Narsistisen valokuvaajan Kodak Moment junien kohdatessa.

Lamphunin asemalla kuvattava hääparikohtaus pysäytti junan tavanomaista pidemmäksi toviksi.

Turhautunut asemavirkailija haluaisi jo kellottaa junan matkaan.

Saavuimme perille klo 15.50 – kaksi tuntia ja 45 minuuttia aikataulun ilmoittamaa jämäkkää ”13.05”-kohtaa myöhemmin. Vuoristo oli jälleen taittunut ja kenties jonkin verran aikaisempaa kertaa lyhyemmän kiipeämisen sekä pienen laskeutumisen jälkeen saavuimme määränpäätasangolle. Muutaman pysähtymisen jälkeen konduktööri ilmoitti hieman hämmentyneen oloisesti mutta myös jollain tapaa ylpeyttä kasvoillaan seuraavan aseman olevan Chiang Mai. Juna pysähtyi jarrut kirskahtaen ja vaunut viimeisen kerran toisiaan vasten metallisesti kolahtaen puhtaan ja rauhallisuutta huokuvan asemalaiturin viereen.

Päättäväisesti suuntaavat thaimaalaiset ja jättimäiset rinkat selässään laahustavat ja karttojaan tutkivat länsimatkustajat häipyivät vähitellen asemarakennuksen suuntaan. Laskin laukkuni laiturin tahrattoman kiiltävälle kivetykselle ja istuuduin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan torkkuvaa koiraa, joka vilkaisi minua välinpitämättömästi. Kymmenisen minuuttia istuttuani nousin ja asettelin repun selkääni sekä kameralaukun olalleni siten, että sen olkahihna hankaisi mahdollisimman vähän kaulaani. Koska kaikesta oviaukossa riekkumisesta huolimatta tunsin verenkierron varsinkin takareisisektiolla joutuneen matkan mittaan alennustilaan, päätin taittaa kolmen ja puolen kilometrin matkan varaamaani majoitukseen jalan tuktuk-kuskien vastalauseista huolimatta.

Olin perillä Chiang Maissa ja lepäisin huomiseen. Huomenna vuokraisin skootterin, koska tärkeintähän on matka.

Chiang Main asemalaitureiden varjo ja viileä kivetys luovat hyvät olosuhteet levähtää.